Keski-ikäinen miesnäyttelijä Bob Harris matkustaa Japaniin antaakseen kasvonsa Suntory-viskille. ”For relaxing times, make it Suntory time”, mies lausuu kameralle kallistaessaan kämmenellään lepäävää viskilasia eri asentoihin.
Vaikka kyseinen esimerkki on lainattu Sofia Coppolan elokuvasta Lost in Translation (2003), tuo se esiin perinteisen tavan hyödyntää tunnettujen tähtien julkisuusarvoa osana tuotemainontaa ja sen kuvastoa. (Myös tämän elokuvan juonen on itse asiassa kerrottu pohjautuvan tosielämään; Sofian isän Francis Ford Coppolan tekemiin viskimainoksiin Akira Kurosawan kanssa.) Uudentyyppisistä mainonnan muodoista huolimatta (kuten verkkomainonta ja WOM), median ja yleisön viehtymys kuuluisuuksien vetovoimaan ei näytä laantumisen merkkejä. Sitä voi toki pohtia, vaikuttaako julkisuuden henkilöiden käyttö mainonnassa brändimielikuviin ja tuotetunnettuuteen yhtä voimakkaasti kuin joskus aiemmin. Luottaako sosiaalisen median ympäröimä yleisö mieluummin toisten kuluttajien kanssa käytyyn dialogiin kuin mainostajien yksisuuntaiseen viestintään?
Kuluttajien luoman sisällön ja tee-se-itse -median yleistymisen myötä julkisuutta ei enää nähdä megaluokan tähtien yksinoikeutena. Jos jo tosi-tv-sarjat ja kykyjenetsintäkilpailut tarjosivat osallistujilleen tien tähteyteen, on sosiaalinen media laajentanut julkisuuden käsitettä entisestään. Verkossa kenestä tahansa voi tulla – jos nyt ei tähti tai edes pikkujulkimo – niin mikrojulkkis (engl. microcelebrity), jonka tietty ihmisjoukko, kuten Facebook, MySpace, Flickr ja YouTube -ystävät tuntevat.
Etenkin nuorten keskuudessa oman online-indentiteetin rakentaminen ja hallinta voi olla hyvinkin tiedostettua ja suunnitelmallista. Käytöksessä, pukeutumisessa ja ulkoisessa olemuksessa huomioidaan, että esim. illanvieton aikana otetut valokuvat saattavat päätyä nettiin useiden ihmisten katseltaviksi. Kuvista tulee julkisia – ja samalla ne toimivat oman (netti-)identiteetin rakennusmateriaalina.
Vaikka kyseinen esimerkki on lainattu Sofia Coppolan elokuvasta Lost in Translation (2003), tuo se esiin perinteisen tavan hyödyntää tunnettujen tähtien julkisuusarvoa osana tuotemainontaa ja sen kuvastoa. (Myös tämän elokuvan juonen on itse asiassa kerrottu pohjautuvan tosielämään; Sofian isän Francis Ford Coppolan tekemiin viskimainoksiin Akira Kurosawan kanssa.) Uudentyyppisistä mainonnan muodoista huolimatta (kuten verkkomainonta ja WOM), median ja yleisön viehtymys kuuluisuuksien vetovoimaan ei näytä laantumisen merkkejä. Sitä voi toki pohtia, vaikuttaako julkisuuden henkilöiden käyttö mainonnassa brändimielikuviin ja tuotetunnettuuteen yhtä voimakkaasti kuin joskus aiemmin. Luottaako sosiaalisen median ympäröimä yleisö mieluummin toisten kuluttajien kanssa käytyyn dialogiin kuin mainostajien yksisuuntaiseen viestintään?
Kuluttajien luoman sisällön ja tee-se-itse -median yleistymisen myötä julkisuutta ei enää nähdä megaluokan tähtien yksinoikeutena. Jos jo tosi-tv-sarjat ja kykyjenetsintäkilpailut tarjosivat osallistujilleen tien tähteyteen, on sosiaalinen media laajentanut julkisuuden käsitettä entisestään. Verkossa kenestä tahansa voi tulla – jos nyt ei tähti tai edes pikkujulkimo – niin mikrojulkkis (engl. microcelebrity), jonka tietty ihmisjoukko, kuten Facebook, MySpace, Flickr ja YouTube -ystävät tuntevat.
Etenkin nuorten keskuudessa oman online-indentiteetin rakentaminen ja hallinta voi olla hyvinkin tiedostettua ja suunnitelmallista. Käytöksessä, pukeutumisessa ja ulkoisessa olemuksessa huomioidaan, että esim. illanvieton aikana otetut valokuvat saattavat päätyä nettiin useiden ihmisten katseltaviksi. Kuvista tulee julkisia – ja samalla ne toimivat oman (netti-)identiteetin rakennusmateriaalina.
Omia ajatuksiaan ja tekemisiään voi julkaista myös ns. mikroblogeissa. Näistä tunnetuin on pari vuotta takaperin päivänvalonsa nähnyt Twitter, jossa käyttäjät lähettävät tekstimuotoisia, enintään 140 merkin mittaisia päivityksiä elämästään. Viestejä voi vastaanottaa mm. tekstiviesteinä, sähköposteina, RSS-syötteinä tai Twitterin omalla nettisivustolla.
Sosiaalisen median työkaluja on itse asiassa jo niin paljon, että uusimpien palveluiden, kuten FriendFeed, Swurl ja Spokeo, ajatuksena on koota eri sivustoille tehdyt päivitykset yhteen paikkaan. Myös Facebook esitteli vastikään työkalun niemeltä Facebook Connect, joka mahdollistaa ulkopuolisten nettisivustojen integroitumisen osaksi Facebookin palveluja.
Askel kohti avoimia yhteisöjä, sulautettuja profiileja ja yhtenäisempää läsnäoloa verkossa?
Tekstit
2 kommenttia:
Nettijulkisuus ja persoonan promoaminen on kova juttu.
Suomessa mm. Citylehti on pitkään tarjonnut pariutumisriittiin suunnattuja profiilisivustoja.
Netti-identiteettiin ollaan valmiita satsaamaan, esim Studio Elite valokuvastudiot panostavat yksityishenkilöiden kuvaamiseen.
Hollantilainen Esmee Denters esitteli omia versioitaan tunnetuista biiseistä YouTubessa. Kiinnostus kasvoi ja näin tyttö on nyt sainattu Justin Timberlaken talliin.
Aiemmin puhuttiin Lilly Allenin ja Kate Nashin noususta tähteyteen MySpacesta.
Ulkopuolisen, alaa seuraavan koulutettu arvaus on, että näiden tuhkimotarinoiden taustalla on kuitenkin määrätietoista ja ammattimaista toimintaa. Tarkoittaen managementtiä, levy-yhtiötä jne, ja etenkin rahaa.
Tietysti menestykseen tarvitaan roima annos talenttia, sitä en halua väheksyä. Tarkoitan lähinnä, että yhden ihmisen oma toiminta harvoin riittää netissäkään kovin pitkälle.
Kiitos jälleen oivaltavan läpileikkaavasta kommentistasi Tommi!
Musiikkipuolella tähtien YouTube ja MySpace -kytkennät toimivat tosiaan yhtenä tapana profiloida artisteja. Se, että artisti nousee kuuluisuuteen netin levityskanavien kautta, tukee myös (populaarimusiikin) perinteistä tuhkimotarina-asetelmaa ja tekijämyyttiä.
Varmastikin artistien taustalta löytyy jos jonkinlaista ammattilaista, mutta artistin tähtikuvat toistavat tarinaa breikkaustavasta kauan läpimurron jälkeenkin (vrt. käänteisesti ”Hevi-Arin” ja muiden Idols-tähtien halu päästä eroon Idols-leimasta).
Lähetä kommentti