BBC:n dot.life-blogissa julkaistiin kiinnostava kirjoitus siitä, kuinka pelko web 2.0:n amatöörivallankumouksesta on turha, sillä ammattilaiset (kirjoittajat, poliitikot, muusikot…) ovat heränneet verkon yhteisöllisyyden voimaan ja ovat ottamassa haltuun sosiaalisia medioita.
Kun yllä esitettyä väitettä peilataan musiikkialaan, tuntuu argumentti tukevan ainakin omia viimeaikaisia havaintojani. Alkuun sosiaalisiin medioihin suhtauduttiin juuri tuntemattomien artistien mahdollisuutena tulla löydetyksi – ja onhan esim. MySpace toiminutkin muutamien artistien ponnahduslautana (vrt. Lily Allen).
Faith No Moren kosketinsoittaja Roddy Bottumin ikuistama kuva keskiviikkoiselta Helsingin keikalta. Kuvan Bottum laittoi jakeluun TwitPicissä.
Ruotsalaisbändi Dungen esitti norjalaisessa Lydverket-musiikkiohjelmassa akustisen version Det tar tid -biisistään. Esitys julkaistiin myös samaisen musaohjelman YouTube-kanavalla. Vaikka kyseessä ei ole mikään megahitti, muistuttaa videon tyyli vahvasti viraalivideoiden toteuttamistapaa ja pelkästään lennosta vedetyn esityksen oivaltavuus periaatteessa riittäisi videosta vinkkaamiseen kavereille, vaikkeivät he varsinaisia Dungen-faneja olisikaan. Joka tapauksessa piristävä klippi ja mielestäni oiva osoitus YouTubessa leviävästä ekstramateriaalista ja hassuttelukikkailusta, joka päästää fanit kulissien taakse ja tarjoaa myös artistille mahdollisuuden esittää itsestä uusia, rennompia ja yllättäviä puolia.
Kolmantena esimerkkinä norjalaisartisti Lene Marlinin nettisivut, jotka toimivat väylänä musiikin ostamiseen ja sosiaalisiin medioihin: Lenen MySpace ja Facebook-sivuille sekä keskustelupalstalle. Siinä kaikki. Kuin muistona ajasta ennen nettiyhteisöjä ja digikauppoja kävijällä on yhä pääsy aikaisemmalle, arkistoksi nimetyksi, sivustolle. Artistin kotisivu ei ole enää paikka, johon kootaan keskitetysti kaikki mahdollinen materiaali, vaan väylä muille saiteille, joiden kautta järjestäytyä, jakaa sisältöjä, tehdä hankintoja, fanittaa ja kommunikoida.
Ammattilaiskentän aktivoituminen ei edelleenkään kumoa käsitystä aktiivisesta (amatööri)käyttäjästä, mutta yhä ajankohtaisempi kysymys näyttää olevan se, minkälaisia mahdollisuuksia esim. nettiyhteisöt suovat jo olemassa oleville ja pidempään vaikuttaneille toimijoille. Populaarimusiikki on kaikessa monimuotoisuudessaan ja kokeilevuudessaan mielestäni ehdottomasti seuraamisen arvoinen kenttä myös sosiaalisten medioiden hyödyntämisen suunnannäyttäjänä.
Tekstit
2 kommenttia:
Heippa,
Mielenkiintoinen löytö tämä blogisi. Mieleen tuli, että suurimmat megabändit eivät taida tarvita sosiaalista mediaa, koska niillä on huomioarvoa jo itsessään melkoisesti.
Mutta hienoa on, että tähdet eivät elä vain kartanoissaan, vaan kommunikoivat faniensa kanssa.
Heippa Esa ja kiitos kommentista!
Kuten huomioit, nimekkäiden artistien ei toki tarvitse käyttää sosiaalista mediaa breikatakseen. Toisaalta sosiaalisen median avulla voi tunnetutkin artistit muokata julkisuuskuvaansa nykyaikaisemmaksi tai keinona laajentaa kuulijakuntaansa. Yksi ulottuvuus lisää on vielä mainitsemasi kommunikointi fanien kanssa - ja julkisuuden hallinnan muuttuminen interaktiiviseksi kartanoissa elelyn ja lavakorokkeilla pönöttämisen sijaan/rinnalla :)
Riippuu toki myös artistista, miten sulavasti sosiaalisen median käyttö lutviutuu artistin imagoon, vai jääkö siitä irrallinen tai keinotekoinen vaikutelma. Tämä näkökulma minulle tuli mieleeni, kun katsoin eilen Ylen puoli ysin uutisia, jossa puhuttiin siitä, miten poliitikot hyödynsivät sosiaalista mediaa taannoisissa EU-vaaleissa. Esim. Jaakonsaaren Twitter-tili: kaikki huimat kaksi päivitystä. Tai sitten poliitikot, jotka bloggaavat vain vaalien alla. Näissä tapauksissa sosiaalisen median käyttö vaikuttaa ainakin omasta mielestäni pakotetulta ja epäaidolta.
Lähetä kommentti