mediapersoona

Nykymatkaajalle verkko on aarreaitta: suunnitelmat selviksi ja kokemukset jakoon

2009-08-16T15:21:00.009+03:00

Viime viikolla palasin varsin mutkattomasti sujuneelta kesälomareissultani. Matkan aikana pysähdyin useampaan otteeseen miettimään, miten paljon nykymatkailu eroaa ajoista, jolloin matkailija toimi lähinnä matkatoimiston katalogin sisältämien tietojen varassa. Suosituksia ei ollut luettavissa, eikä matkakokemuksia jaettu lähipiiriä pidemmälle. Vaikka taannoinen reissu oli ns. valmis pakettimatka, tunsin lähtöä tehdessäni, että minulla on aika hyvä käsitys, mitä paikan päällä odottaa.

Matkakohteeksi valikoitui Joonian saariryhmään kuuluva Kefalonian saari Kreikassa. Sekä itse matkakohteen että hotellin valintaan vaikuttivat TripAdvisorissa jaetut arviot. TripAdvisorista katsastimme etukäteen myös alueen parhaimmat arviot saaneet ravintolat – ja pääosin juuri näissä illastimme, ilman pettymyksiä. Samaisesta palvelusta voi lukea myös yleisiä vihjeitä siitä, mitä missäkin matkakohteessa kannattaa nähdä ja kokea. TripAdvisorin keskusteluista löysimme myös vihjeen autovuokraamosta, jonka nettisivujen kautta päädyimme vuokraamaan auton. Nettivaraus osoittautui myös halvemmaksi vaihtoehdoksi verrattuna auton vuokraamiseen vasta paikan päällä.

Matkakohdetta valittaessa myös valokuvien jakelusivusto Flickrillä oli vaikutusta. Kefaloniasta ikuistetut maisemat vahvistivat innostustamme, että tuo saari täytyy nähdä. Flickristä voi siis helposti selvittää matkakohteen yleisilmeen. Myös Kefalonian suosituimmista nähtävyyksistä, kuten vaikkapa maanalaisesta Melissani-järvestä, löytyy Flickeristä vaikuttavia kuvia. Tällä puolestaan oli vaikutusta autopäivien suunnitteluun; mitkä kohteet olisivat näkemisen arvoisia? Reittisuunnittelussa ja etäisyyksien arvioinnissa myös Google Maps oli avuksi. Kaikkein uteliaimmat hc-matkaajat voivat halutessaan täydentää tiedonjanoaan YouTubessa, josta löytyy videopätkiä eri matkakohteista, niiden maisemista ja nähtävyyksistä. (En tunnusta ;).

Muita matkasuunnittelua helpottavia sivustoja ovat mm. TripIt ja Dopplr. Myös suomalaisilla matkatoimistoilla on omia sivustojaan, joissa käyttäjät voivat jakaa matkakokemuksiaan (esim. Finnmatkojen Lomakompassi ja Aurinkomatkojen Paikka auringossa -sivustot). Samoin Helsingin Sanomat on vuoden alusta ylläpitänyt Oma maailma -matkailupalvelua. (Matkailijalle hyödyllisiä sivustoja on varmasti monia muitakin. Saa kommentoida!).

Omia reissusuunnitelmiani sosiaalisen median sovellukset ovat helpottaneet, eivätkä etukäteissuunnittelu ja matkakohteeseen tutustuminen ole vieneet pois matkustamisen iloa ja yllätyksellisyyttä. Sen sijaan ainakin itsestäni on tuntunut, että etukäteen tehty selvitystyö antaa mitä parhaimmat rahkeet itse pääasiaan keskittymiseen eli lomasta nauttimiseen.

Kuvalähde: Wikimedia Commons (Myrtos-ranta).

Japanilaisbändin sosiaalinen musavideo ja Tukholmassa toteutettu flash mob -tribuutti Michael Jacksonille. Siis mitä?

2009-07-23T13:25:00.014+03:00

Mitä saadaan aikaan seuraavista aineksista: musiikki, luovuus, yleisön kontaktointi, netti ja aktiivinen osallistuminen? Ainakin seuraavat kaksi videota.

Japanilaisella Sour-bändillä oli pulma ratkottavanaan. Miten tehdä musavideo, jos budjetti näyttää alun alkaen nollaa ja bändiläiset asuvat Tokiossa ja videon ohjaaja New Yorkissa? Nettisivujensa kautta yhtye pyysi fanejaan osallistumaan videon tekoon. Ohjaaja suunnitteli videon koreografian, filmasi itse ohjeistavan videon, jonka pohjalta yli 80 fania toteutti saamansa kuvausohjeet omilla web-kameroillaan. Lopputulos on nähtävissä tässä:

Toisenlainen esimerkki musiikin ja netin liikkeelle panevasta ja ihmisiä yhdistävästä voimasta on Tukholmassa toteutettu flash mob -tribuutti Michael Jacksonille. Flash mobeissa yleensä netin kautta värvätty ihmisjoukko kerääntyy julkiselle paikalle toteuttamaan jotain odottamatonta, mutta kuitenkin siis yhdessä ennalta sovittua - kuten jähmettyvät paikalleen keskellä New Yorkin rautatieaseman ihmisvilinää. Tässä videossa Sergelin tori ja Stureplan tanssivat Beat It -biisin rytmissä.

Mitä amatöörit edellä sitä ammattilaiset perässä – musiikkiartistit ottavat haltuunsa sosiaalisia medioita

2009-06-25T17:38:00.017+03:00

BBC:n dot.life-blogissa julkaistiin kiinnostava kirjoitus siitä, kuinka pelko web 2.0:n amatöörivallankumouksesta on turha, sillä ammattilaiset (kirjoittajat, poliitikot, muusikot…) ovat heränneet verkon yhteisöllisyyden voimaan ja ovat ottamassa haltuun sosiaalisia medioita.

Kun yllä esitettyä väitettä peilataan musiikkialaan, tuntuu argumentti tukevan ainakin omia viimeaikaisia havaintojani. Alkuun sosiaalisiin medioihin suhtauduttiin juuri tuntemattomien artistien mahdollisuutena tulla löydetyksi – ja onhan esim. MySpace toiminutkin muutamien artistien ponnahduslautana (vrt. Lily Allen).

Faith No Moren kosketinsoittaja Roddy Bottumin ikuistama kuva keskiviikkoiselta Helsingin keikalta. Kuvan Bottum laittoi jakeluun TwitPicissä.

Ruotsalaisbändi Dungen esitti norjalaisessa Lydverket-musiikkiohjelmassa akustisen version Det tar tid -biisistään. Esitys julkaistiin myös samaisen musaohjelman YouTube-kanavalla. Vaikka kyseessä ei ole mikään megahitti, muistuttaa videon tyyli vahvasti viraalivideoiden toteuttamistapaa ja pelkästään lennosta vedetyn esityksen oivaltavuus periaatteessa riittäisi videosta vinkkaamiseen kavereille, vaikkeivät he varsinaisia Dungen-faneja olisikaan. Joka tapauksessa piristävä klippi ja mielestäni oiva osoitus YouTubessa leviävästä ekstramateriaalista ja hassuttelukikkailusta, joka päästää fanit kulissien taakse ja tarjoaa myös artistille mahdollisuuden esittää itsestä uusia, rennompia ja yllättäviä puolia.

Kolmantena esimerkkinä norjalaisartisti Lene Marlinin nettisivut, jotka toimivat väylänä musiikin ostamiseen ja sosiaalisiin medioihin: Lenen MySpace ja Facebook-sivuille sekä keskustelupalstalle. Siinä kaikki. Kuin muistona ajasta ennen nettiyhteisöjä ja digikauppoja kävijällä on yhä pääsy aikaisemmalle, arkistoksi nimetyksi, sivustolle. Artistin kotisivu ei ole enää paikka, johon kootaan keskitetysti kaikki mahdollinen materiaali, vaan väylä muille saiteille, joiden kautta järjestäytyä, jakaa sisältöjä, tehdä hankintoja, fanittaa ja kommunikoida.

Ammattilaiskentän aktivoituminen ei edelleenkään kumoa käsitystä aktiivisesta (amatööri)käyttäjästä, mutta yhä ajankohtaisempi kysymys näyttää olevan se, minkälaisia mahdollisuuksia esim. nettiyhteisöt suovat jo olemassa oleville ja pidempään vaikuttaneille toimijoille. Populaarimusiikki on kaikessa monimuotoisuudessaan ja kokeilevuudessaan mielestäni ehdottomasti seuraamisen arvoinen kenttä myös sosiaalisten medioiden hyödyntämisen suunnannäyttäjänä.

Musiikki virtaa verkossa: musiikkiverkkopalvelut ja musiikin sosiaalisuus

2009-05-28T11:35:00.021+03:00

Spotifyilla arvioidaan olevan tällä hetkellä lähes 50 000 käyttäjää Suomessa. Itse olen käyttänyt Spotifyita joitain kuukausia ja kyseinen palvelu on kuulunut kevään puhutuimpiin aiheisiin, kieltämättä melko vahvasti musiikkiorientoituneessa, lähipiirissäni. Vaikka omasta kaveripiiristäni ei löytyisi lisäkseni ainuttakaan musiikki-intoilijaa, voin silti halutessani levittää tämän hetkisen soittolistani sisältöä muita reittejä pitkin, nimittäin verkossa.

Spotifyilla on oma Twitter-tili ja Facebook faniryhmä, joissa kerrotaan mm. palvelun musiikkivalikoiman täydentymisestä. Spotifyin käyttäjät voivat linkittää myös yksittäisten kappaleiden tai albumien linkkejä (jotka avautuvat muille palveluun rekisteröityneille käyttäjille) päivityksissään tai sähköpostilla. Etenkin Twitterissä Spotify-linkkien lähettäminen näyttää olevan suosittua puuhaa. Viikonloppuna testatessani Twitterin hakutoimintoa moni tweettaaja tyytyi puhumaan Spotifyista myös yleisellä tasolla, esimerkiksi näin: ”A beautiful Sunday morning, a mellow playlist on Spotify what else could I want? – well being able to ride some waves right now would be it!”

Twitter ja muut vastaavat palvelut saavat käyttäjät jakamaan tiivistettyjä tunnelmakuvauksia arjen tilanteista, joissa musiikki on keskeisessä osassa – tai vain suosittelemaan uusia artistilöytöjään tai kestosuosikkejaan toisilleen. Tästä päästään musiikkiverkkopalveluiden ja muiden sosiaalisen median sovellusten keskinäiseen verkottumiseen. Se että Spotify on läsnä myös Twitterissä ja Facebookissa, lisää Spotifyin tunnettuutta ja käyttöä ja rakentaa sillan eri sovellusten välille. Facebookin massiivinen suosio jo yksistään on tehnyt ajan kypsäksi myös toimivien musiikkiverkkopalveluiden käytölle. Musiikkiverkkopalveluiden etu yhteisöpalveluihin verrattuna on se, että ne tarjoavat käyttäjilleen erottuvaa sisältöä eli musiikkia – mutta samalla musiikkipalvelut kasvattavat omaa näkyvyyttään ja suosiotaan jo valmiiksi suosittujen yhteisöpalveluiden vanavedessä. Kilpailu samantyyppisten sovellusten välillä onkin sitten asia erikseen. Kun Twitter-keskustelu Suomessa tänä keväänä vilkastui, kuului usein esitetty kysymys, mihin Twitteriä tarvitaan, kun Facebook on jo olemassa? Palveluiden suosion kehittymistä tarkasteltaessa (kansainvälisellä tasolla) näyttää ainakin toistaiseksi siltä, että tilaa on näille molemmille.

Mikä tilanne on sitten musiikkiverkkopalvelupuolella? Spotifyin varteenotettavin haastaja (maksulliseksi muuttunut Last.fm pois lukien) lienee tällä hetkellä Grooveshark, selainpohjainen ilmaismusiikkipalvelu, jonka käyttö ei vaadi rekisteröitymistä (mutta esim. soittolistan tallettamiseksi käyttäjän tulee rekisteröityä palveluun). Groovesharkilla käyttäjiä on Wikipedian mukaan noin 400 000, kun Spotifyn käyttäjiä on runsas miljoona. Musiikin jakaminen Groovesharkista Facebookiin, Twitteriin tai StumbleUponiin (tai sähköpostilla) on tehty yksinkertaiseksi: ”Share song” -painikkeen avulla käyttäjä voi lähettää musiikkia edelleen valitsemallaan tavalla, sillä jokaisella kappaleella on oma URL-osoitteensa. Kappaleiden jakaminen esim. Twitterissä vie Groovesharkin linkkiä klikanneen käyttäjän suoraan Groovesharkiin valitun kappaleen alkutahdeille.

Sitten on vielä ”musiikin Twitteriksi” itseään tituleeraava Blip.fm, jonka toimintamalli jäljittelee Twitteriä, mutta tweettien sijaan käyttäjät jakavat toisilleen nimenomaan musiikkilinkkejä (engl. blips) – ja vastaavat päivityksillään kysymykseen ”Mitä olet kuuntelemassa?” (”What are you listening to?”). Kuten Blip.fm:n perustajajäsen Jeff Yasuda summaa: ”Musiikkilöytöjen tekeminen tapahtuu sosiaalisesti. Ystäväsi vaikuttavat musiikkimakuusi ja vastaavasti itse haluat jakaa musiikkimakusi muiden ihmisten kanssa”.

Suomessa Blip.fm:n käyttö on käsittääkseni ainakin toistaiseksi vähäistä, mutta oman sosiaalisten medioiden käyttökokemukseni pohjalta uskaltaisin väittää, että musiikkiverkkopalvelut ovat herättäneet omien musiikkimieltymysten jakamisen horroksesta tarjoamalla siihen uusia, entistä tehokkaampia ja useampia ihmisiä tavoittavia välineitä.

Aiheeseen liittyen täytyy vielä mainita verkossa toimiva soiva musiikkilista: We Are Haunted, joka listaa nimenomaan sosiaalisen median (mm. Facebook, Twitter, YouTube, MySpace, blogit, keskustelupalstat) ja P2P-verkostojen suosituimmat kappaleet ja artistit (kappaleet ovat kuunneltavissa kokonaisuudessaan). Etsitkö uusia nimiä soittolistallesi tai kiinnostaako katsoa, löytyvätkö omat tämänhetkiset suosikkisi verkon puhutuimpien artistien joukosta?

Edit. Spotify ilmoitti (8.6.2009) uudesta toiminnosta: artistien, kappaleiden ja albumien jakaminen onnistuu nyt Spotifysta suoraan Facebookiin ja Deliciousiin.

Twitter: artistin paras ystävä?

2009-03-22T18:51:00.011+02:00

Hesarissa blogia pitävä Tanja Aitamurto maalasi kirjoituksessaan kuvan MC Hammerista sosiaalisen median omaksujana. MC Hammerin mielestä Twitter ja muut sosiaalisen median sovellukset ovat loistavia markkinointiväyliä, joiden kautta artisti voi itse markkinoida omia tuotteitaan. Postausta lukiessani mieleeni palautui hämärät muistikuvani Hammerista veivaamassa jalkojaan haaremihousuissa, ja nyt sitä ollaan näyttämässä mallia, kuinka artistin on mahdollista hyötyä sosiaalisesta mediasta keskellä musiikkiteollisuuden murrosta. Didn’t see that coming.

Joka tapauksessa, sain tästä ajatuksen tutkailla, keiden muiden artistien Twitter-tilejä seurataan tällä hetkellä ahkerasti. Britneyn tilin olemassaolosta olin tietoinen ennalta ja tilistä onkin tullut hyvin suosittu: Britneyn kuulumisilla on Twitterissä yli puoli miljoonaa seuraajaa ja se on kaikista tileistä kolmanneksi seuratuin heti CNN Breaking Newsin ja Barack Obaman jälkeen.

Britneyn ja MC Hammerin ohella Twitterholic.comin Top 100 -listalla on tällä hetkellä kuusi artistia: Coldplay, John Mayer, Dave Matthews, P. Diddy, Alison ja 50 Cent. Päivitysten määrällä mitattuna MC Hammerin tili on aktiivisiin (yli 2900 päivitystä), kun taas Britneyllä päivityksiä on vähiten, alle sata. Se missä Britney puolestaan johtaa tilastoja, on seurattavien profiilien määrä (lähemmäs 80 000). Vertailun vuoksi Dave Matthewsillä seurattavia profiileja on vain kolme. Sen sijaan Matthews kommunikoi Twitterin kautta aktiivisesti faniensa kanssa (toisin kuin Britney) kommentoimalla seuraajiensa lähettämiä kysymyksiä liittyen esimerkiksi biisiensä tekoprosessiin. Britneyn päivitykset ovat sitä vastoin lyhyitä tiedotteita uuden musiikkivideon ilmestymisestä tai lyhyitä kuvauksia artistin tekemisistä. MC Hammer taas suoltaa tiuhaan tahtiin päivityksiä koko elämänsä kirjosta, vastailee faneilleen ja huomioi faninsa (ja osoittaa samalla omaksuneen idean sosiaalisen median vastavuoroisuudesta) myös jatkuvasti kasvattamalla seuraamiensa tilien määrää (parhaillaan 25 920).

Artistien tweettaustyylit siis eroavat toisistaan. Toki myös artistin yleinen kiinnostavuus ja muu julkisuus vaikuttavat siihen, kuinka seurattuja tilit ovat. Seuraajien määrää olennaisempi kysymys lienee kuitenkin se, miten onnistuneesti artistit kykenevät hyödyntämään Twitter-julkisuuttaan, niin että se tuo julkisuus- ja markkinointipalettiin jotain uutta. Mitä etuja Twitteristä sitten voi teoriatasolla olla artisteille? Sen kautta voi tiedottaa, kommunikoida, rakentaa ja muokata julkisuuskuvaa (TwitPiciin voi lisätä myös kuvia) ja kuulostella fanien mielipiteitä.

Maanläheinen (arkista tajunnanvirtaa tähtielämän loiston rinnalla), välittävä (kommunikoi faniensa kanssa) ja itsenäinen (vastaa itse oman tilinsä sisällöstä). Olisiko siinä optimaalisen Twitter-profiilin ainekset?

Viraaleja videoleikkejä

2009-03-15T17:13:00.004+02:00

Viraalivideon elinkaari voitaneen pelkistää seuraavasti: YouTubeen ilmestyy arvoituksellinen video, joka herättää kiinnostusta. Sana videosta leviää ja katselukerrat kasvavat. Kommentoijat arvuuttelevat videon alkuperää. Onko kyseessä poikkeuksellisen taitavien harrastelijoiden kotivideo vai ehkä sittenkin… viraalimainos?

”Bike Hero” on tyyppiesimerkki:

Käsikameralla kuvatussa videossa pyöräilijä etenee Guitar Hero -pelistä tutussa kokemusmaailmassa. YouTube-profiilista käy ilmi, että videon on lisännyt nimimerkki ”Madflux”. Onko video siis muutaman todellisen Guitar Hero fanin tekemä, eräänlainen kunnianosoitus pelille? Vai onko kyseessä vaihtoehto B, eli viraalimainos, joka on tarkoituksella naamioitu amatöörivideoksi? Jälkimmäinen veikkaus osuus oikeaan.

Video tehtiin Guitar Heron uuden version mainostarkoituksiin ja sen toteutuksesta vastasivat peliyhtiö Activision ja mainostoimisto Droga5. Vaikka viraalimarkkinointia leimaa nokkeluus ja oivaltamisen riemu, on Bike Hero herättänyt keskustelua myös yleisön johtamisesta harhaan. Katsoja voi kokea tulleensa petetyksi, kun videon oikea luonne paljastuu. Toisaalta leikittelyn aitouden ja rakennetun todellisuuden välillä uskotaan vetoavan etenkin nuorisoon, joka on kasvanut netin ja pelikulttuurin ympäröimänä. Muita viraalimarkkinointia YouTubessa hyödyntäneitä yrityksiä ovat mm. Nike, Gatorade ja Levi’s.

Helmikuussa julkaistu kotimainen viraalimainos alleviivaa jo nimessään ”Secret Society” viraalivideoille tyypillistä salamyhkäisyyttä. Video on osa Turun yliopiston varainhankintakampanjaa ja sen on toteuttanut mainostoimisto Bob Helsinki. Esiintyjäkaarti videolla on tosin sen verran nimekästä Valtaojasta Kekkoseen, että video lienee herättänyt katsojissa enemmänkin ihmetystä sen tarkoitusperistä kuin epäilyjä pätkän aitoudesta.

Onko vain mielikuvitus uusien YouTube-viraalien rajana vai menettävätkö luomukset viehätystään sitä mukaa, kun kysymys videoiden epäaitoudesta alkaa olla enemmänkin klisee kuin suuri mysteeri? Vai onko aitoudella loppupeleissä merkitystä? Onko hyvä idea aina hyvä idea, toteuttajasta ja motiiveista piittaamatta?

Läpeensä digitaalinen brändi?

2009-02-04T17:30:00.014+02:00

Pepsi kasvatti äskettäin Mountain Dew -juomasarjaansa lanseeraamalla uuden marjaisen maun nimeltä Voltage. Uutuusmaun markkinoinnissa sosiaalisen median, käyttäjän aktiivisen osallistumisen ja viraalin osuus on olennainen. Tuotteella on omat kotisivut osoitteessa Dewmocracyvoltage.com. Viime kesänä sivuston käyttäjät laitettiin äänestämään kolmen teemaehdokkaan väliltä, joista vadelmainen Voltage valikoitui voittajaksi. Ääniä kertyi 1,6 miljoonaa kappaletta. Nyt samat verkkosivut ovat uusiokäytössä, mutta lähtökohtana on edelleen käyttäjän aktiivinen osallistuminen: vierailijoille karttuu pisteitä, kun he lisäävät omalla tominnallaan brändin näkyvyyttä yhteisöpalveluissa tai ottavat osaa tuotteen kotisivuilla oleviin sovelluksiin. Rekisteröityneet käyttäjät voivat ilmoittautua viikoittaisiin arvontoihin, joissa palkintoina on muun muassa lumilautoja tai Xbox-konsoleita.

Keinoja pisteiden keräämiseksi on monia (nämä kaikki on esitelty tuotteen kotisivuilla), kuten ”Dew-faniksi” liittyminen Facebookissa, vierailu tuotteen omilla YouTube-sivuilla, Motherboard-nimisen nettipelin pelaaminen sekä kyselyihin osallistuminen. Toiminto nimeltä ”Electrify Yourself” edellyttää myös webcamin käyttöä: käyttäjä näkee oman webcam-kuvansa, joka sovelluksessa peittyy osittain Voltage-brändin teemaan sopivien sinisten sähköaaltojen alle.

Sivuston ideoinnista vastannut Pepsi-johtaja Christian Dietrich kuvailee sivuston käyttöä ”syvästi sitouttavaksi kokemukseksi”. Sivuille tulee myös kampanjan etenemisen myötä uusia sovelluksia, mikä myös lisännee käyttäjien halua palata sivuille ja intoa kerätä pisteitä, samalla kun käyttäjät promoavat tuotetta ympäri netin yhteisösivustoja.

Voltage-kampanjaan kuuluu myös banneri-, mobiili-, Facebook- ja sähköpostimainontaa (”Dewsletter”), joiden avulla juoman kampanjasivustolle houkutellaan lisää kävijöitä. Pepsi-pomon sanoin uutuusmaku on (alusta loppuun) ”luotu digitaalisesti”. Tuotteen tarina sai alkunsa brändin omilta nettisivuilta käyttäjien vaikutuksesta. Kuin jatkumona myös tuotteen markkinointi on jätetty sanaa levittävien ja aktiivisesti osallistuvien kuluttajien harteille.

Lisää aiheesta ja lähteinä:
ClickZ: “Mountain Dew Plugs Into Online Campaign for New Drink”
Brandweek: “Dew Voltage Takes Digital Approach”

Kirjaimellista lyriikkaa

2009-02-02T20:06:00.008+02:00

Jos olet musiikkivideoiden ystävä, etkä ole vielä törmännyt Dustin McLeanin videoversioihin, suosittelen katsomaan seuraavat versiot a-ha:n ja Red Hot Chili Peppersien klassikkovideoista. Videoissa musiikin alkuperäiset lyriikat on korvattu sanoituksilla, jotka kuvaavat videon kussakin kohtauksessa näkyviä tapahtumia (engl. literal music videos). Lopputulos on arvatenkin täysin absurdi, mutta se kai juuri pointti onkin.

Musiikkiteollisuuden oppivuodet

2009-02-02T19:01:00.023+02:00

Viime vuonna 95 % verkossa ladatusta musiikista ladattiin laittomasti – näin kertoo äänitealan kansainvälisen etujärjestö IFPI:n vastikään julkaisema raportti. Musiikkiteollisuuden vaikeuksista ei syytetä yksioikoisesti nettipiratismia, vaan ongelmien syiksi nimetään muun muassa alan kykenemättömyys ohjata kehitystä oikeaan suuntaan, huono valmistautuminen muutoksiin sekä lyhytnäköinen päätöksenteko. Synkkien lukujen vastapainoksi raportissa maalataankin toiveikkaita tulevaisuuskuvia siitä, kuinka musiikkiteollisuus on vihdoin ymmärtämässä uusien liiketoimintamallien kehittämisen merkityksen. Toisin sanoen sen, että tuotteiden myymisen sijaan keskityttäisiin vastaamaan musiikin kuluttamistavoissa tapahtuneisiin muutoksiin.

Esimerkiksi brittiläisen 7digital-digikaupan myynnin kerrotaan kasvaneen huomattavasti sen jälkeen, kun se alkoi tarjota ns. DRM-vapaita MP3-tiedostoja. DRM-vapaus tarkoittaa siis sitä, ettei tiedostojen käyttöä ole rajoitettu, vaan käyttäjä pystyy kopioimaan kappaleen eteenpäin tai soittamaan sitä myös muulla kuin musiikkikaupan omalla soitinohjelmalla. Käyttörajoituksista luopumistrendiä vahvisti niin ikään Applen tammikuinen päätös poistaa kopiointisuojaukset iTunes Storessa myytävistä kappaleista.

Kaikkien musiikkipalveluiden katse ei kuitenkaan näytä olevan suunnattu samaan horisonttiin. Microsoft avasi hiljattain brittiläisille kännykänkäyttäjille tarkoitetun musiikkikaupan nimeltä MSN Mobile Music Service, jossa tiukat käyttörajoitukset ovat edelleen kunniassa. Palvelun DRM-rajoitteisia musiikkikappaleita ei siis voi siirtää siltä matkapuhelimelta, johon ne on alun perin hankittu toisiin laitteisiin tai kopioida tietokoneelle. Myös palvelun korkeaa hinnoittelua on kritisoitu.

Musiikkipalveluiden ohella videojakelusivustot testaavat erilaisia ratkaisumalleja toimintansa optimoimiseksi ja toisaalta tekijänoikeuskysymysten huomioimiseksi. Irlantilainen musiikkivideoiden jakelusivusto MUZU.TV pyrkii kunnioittamaan artistien ja levy-yhtiöiden oikeuksia antamalle heille osan palvelun mainostuloista videoiden esityskertojen perusteella.

Myös muutokset YouTuben toimintamallissa ovat viime aikoina herättäneet huomiota. Ensin Warnerin vaatimuksesta kaikki kyseisen levymerkin videot poistettiin palvelusta, kun YouTuben ja Warnerin sopimusneuvottelut kariutuivat. YouTuben seuraava askel oli ääniraidan poistaminen tekijänoikeuksia rikkovista musiikkivideoista. Videoiden mykistäminen herättänee kieltämättä enemmän huomiota kuin pelkkä videoiden poistaminen ja saattaa rohkaista myös palvelun käyttäjiä pohtimaan musiikin kuluttamiseen ja tekijyyteen liittyviä kysymyksiä. Toisaalta tämänkaltaiset ratkaisut tuntuisivat riitelevän sen ajatuksen kanssa, jota musiikkiteollisuuden edustajat itse ovat viime aikoina pyrkineet painottamaan, toisin sanoen sitä, että palveluntarjoajien tulisi suunnata huomionsa käyttäjiin ja pyrkiä tätä kautta ohjaamaan valmiita toimintamalleja positiiviseen suuntaan - silläkin uhalla, että se tarkoittaisi uudenlaisten toimintatapojen omaksumista ja aiemmin tehtyjen virheiden myöntämistä.

Kuvalähde: stock.xchng

YouTube, Dr. Wesch ja digitaalinen etnografia

2009-01-01T17:51:00.005+02:00

On kulunut noin kaksi vuotta siitä, kun alla oleva The Machine is Us/ing Us -video julkaistiin YouTubessa. Video tiivistää visuaalisen kerronnan keinoin vajaassa viidessä minuutissa web 2.0:n perusteet ja rohkaisee katsojaa miettimään, miten uudet teknologiat muuttavat ihmisten välistä viestintää ja yhteydenpitoa. Tähän mennessä videota on ladattu vaikuttavat 7,5 miljoonaa kertaa.

Videon tekijä on yhdysvaltalainen kulttuuriantropologi ja apulaisprofessori Michael Wesch, joka johtaa digitaalisen etnografian tutkimusryhmää Kansas Staten yliopistossa. Ryhmän tutkimuskohteena on YouTube, jonka tutkimiseen ryhmä soveltaa etnografisia menetelmiä, mukaan lukien osallistuvaa havainnointia: ryhmän jäsenet julkaisevat YouTubessa itse tekemiään videoita ja tulevat näin osaksi tutkimuskohdettaan (YouTubers).

Viime vuoden kesäkuussa pitämässä esitelmässään "An anthropological introduction to YouTube" Wesch valottaa tutkimusprojektinsa taustoja ja tavoitteita ja avaa YouTube-videoista löytyviä teemoja ja sävyjä useiden esimerkkien kautta. Esitelmän pohjalta on rakennettu video, joka on julkaistu, yllättävää kyllä, YouTubessa:

Lähestymistapana digitaalinen etnografia (engl. virtual / online ethnography, webnography, netnography) tarjoaa kiinnostavia näkökulmia verkkoympäristöön ja sen toimijoihin liitettäviin määritelmiin ja käsityksiin, joita suomalaisessa blogosfäärissä on viime aikoina käsitellyt mm. Tuija Aalto Tuhat sanaa -blogissaan. Tulisiko internet ymmärtää julkisena vai yksityisenä tilana? Voiko internetiä verrata perinteiseen mediajulkisuuteen? Miten verkkokirjoittajien anonymiteetti vaikuttaa keskustelujen tasoon, jne...?

Etnografisen tutkimuksen kohteena ovat yhteisöt ja niiden kulttuuristen järjestelmien, toimintojen ja merkitysten kuvailu ja ymmärtäminen. Näin myös digitaalisessa etnografiassa (Weschin tutkimusprojektissa YouTube). Digitaalisessa ympäristössä tapahtuvan tutkimuksen lähtökohdat ovat kuitenkin joiltain osin erilaisia perinteiseen kenttätyöhön verrattuna. Tutkijan voi mm. olla entistä vaikeampaa määrittää henkilöiden oikeaa identiteettiä, vaikka informantit voivat toki valehdella myös kasvotusten kohdattuina (Murtonen 2008). Esimerkiksi monet YouTube-videot ovat parodioita aiemmin julkaistuista videoista tai muista ajankohtaisista ilmiöistä. Koska kyse on avoimista ja muuttuvista yhteisöistä, myös tutkimusaineisto on verkossa kaikkien saatavilla ja arvioitavana, eikä yksinoikeudella ainostaan tutkijan käytettävänä (emt).

YouTube-esitelmänsä aluksi Wesch kertoo omin sanoin myös The Machine is Us/ing Us -videostaan ja kuinka sen yllättävä suosio teki myös Weschista, vielä väitöstyössään Papua-Uuden-Guinean kulttuurista muutosta tutkineesta kulttuuriantropologista, YouTube-tähden.

Viitteen lähdetiedot: Murtonen, Mervi 2008. Etnografia. VTT.

Perinteisen ja uuden median kuilu kapenee: tapaus MTV

2008-11-20T17:29:00.010+02:00

Digitaalisen murroksen alkuaikoina kuluttajien nettiin lataama materiaali edusti televisio-/musiikkiyhtiöille ja elokuvastudioille vihollista, jota vastaan tuli taistella. Vielä viime vuonna Paramount Picturesin ja MTV Networksin omistaja Viacom haastoi YouTuben oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksista. Laittomista sisällöistä haluttiin päästä eroon vaatimalla niiden poistamista verkosta. Samalla toivottiin, että poistopyynnöt ratkaisisivat ongelman ja takaisivat paluun aikaan ennen nettiä. Verkossa materiaalin käytön ja levityksen kontrollointi ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, koska jokaisella netin käyttäjällä on välineet tuottaa, muokata ja jakaa sisältöjä edelleen. Sisällöt monistuvat verkossa vauhdilla, jota on mahdoton kontrolloida.

Yksi toimijoista, joka tekijänoikeuskanteiden ja poistopyyntöjen sijaan näyttää viime aikoina keskittyneen uusien ansaintamallien kehittämiseen, on MTV Networks. Asenteen muutoksen mahdollistaa Auditude eli teknologia, joka tunnistaa MySpaceen ladatut, MTV:n nimissä olevat videot. Ajatuksena on siis tunnistamisen kautta tehdä käyttäjien laittomasti lataamista videoista uudenlainen mainosalusta. Esimerkiksi MTV:llä pyörivän Punk’d-sarjan videoihin voidaan mainosten lisäksi lisätä tietoja ohjelman alkuperäisestä lähetysajasta tai linkkejä, joista videon katsoja voi ostaa kyseisen ohjelmajakson kokonaisuudessaan.

Audituden hyödyntäminen tuo lisäarvoa käyttäjäyrityksille myös web-analytiikan näkökulmasta. Teknologian avulla MTV:lle tarjoutuu yksityiskohtaista tietoa siitä, miten heidän sisältöjään käytetään MySpacessa, mitä videoita ladataan/katsotaan eniten ja ketkä ja minkälaiset käyttäjät mitäkin videoita lataavat/katsovat. Katsojamäärät ja käyttäjien demografiat eivät jää arvailujen varaan, vaan tallentuva data mahdollistaa mittaustuloksiin perustuvan trendien seuraamisen ja profiilien hahmottamisen.

Onko MTV:n, MySpacen ja Audituden yhteistyö ratkaisu, joka toimii netin käyttäjien ehdoilla, mutta antaa jotain takaisin myös tekijänoikeuksien haltijoille. Miten se nyt menikään: Jos et voi taistella vastaan, niin liity joukkoihin!

Lisää aiheesta, mm.:

Los Angeles Times

ReadWriteWeb

Sopivatko sosiaalinen media ja PR yhteen?

2008-10-31T20:20:00.010+02:00

Artistien kotisivut blogeineen, elämäkertoineen ja keskustelupalstoineen ovat jo pitkään kuuluneet artistien imagojen rakentamiseen ja läsnäoloon verkossa. Yhteisöpalveluiden käytön yleistyminen on avannut uusia mahdollisuuksia myös artistien ja muiden julkisuuden henkilöiden markkinoinnille. Kiinnostavaa kyllä, vasta uusimpien sosiaalisen median sovellusten käyttö osana imagon hallintaa on herättänyt keskustelua siitä, miten ja keiden verkostoitumispalveluita pitäisi oikeastaan käyttää.

Britney Spears avasi oman Twitter-tilinsä muutama viikko sitten. Twitter on siis ns. mikroblogi, jossa käyttäjät lähettävät tekstimuotoisia, enintään 140 merkin mittaisia päivityksiä omasta elämästään. Britneyn Twitter-valloituksen on ennakoitu johtavan palvelun tunnettuuden ja suosion kasvuun, mutta toisaalla verkossa tiliä on myös kritisoitu. Kritiikki on perustunut ajatukseen, että sosiaalisen median sovelluksissa valta tulisi säilyä käyttäjällä itsellään. Britneyn tapauksessa osa Twitter-tilin päivityksistä ("tweeteistä", engl. tweets) on julkaistu artistin taustatiimin nimissä, minkä on nähty uhkaavan artistin (imagon) autenttisuutta ja rehellisyyttä. Ovatko päivitykset lehdistötiedotteita muiden joukossa vai antavatko ne artistin faneille uudenlaisen mahdollisuuden seurata idolinsa edesottamuksia entistä tiheämpää ja lähempää?

Tämän hetken seuratuimman Twitter-tilin omistaja Barack Obama on kuulunut palvelun käyttäjiin huomattavasti pidemmän aikaa kuin Britney. Obaman tilin päivitykset rajoittuvat kertomaan, missä kaupungissa presidenttiehdokas on milloinkin edistämässä kampanjaansa. Obaman Twitter-käyttöä ei kuitenkaan tietääkseni ole kritisoitu henkilökohtaisuuden tai autenttisuuden puutteesta. Totta lienee, että presidenttiehdokkaalta odotetaankin asiapitoisempaa tiedottamista ja asiallisempaa imagoa kuin kohusta toiseen ryvettyneeltä artistilta. Britneyn Twitter-tilin kritisointi kertonee kuitenkin samalla jotain myös sosiaalisen median käyttäjien halusta verkostoitua toisten käyttäjien kanssa. Tiedotteet ja uutiset eivät riitä, vaan odotetaan kohtaamisia ja aitoutta.

Verkossa luovuus tiivistyy?

2008-09-02T17:09:00.023+03:00

”Yhden ihmisen oma toiminta harvoin riittää netissäkään kovin pitkälle”, totesi edellistä kirjoitustani mainiosti kommentoinut Tommi viestinsä päätteeksi. Sosiaalisen median sovellukset nojaavat tunnetusti joukkovoimaan ja ryhmäenergiaan. Wikipediasta lähtien sisältöä tuotetaan netissä yhteisöllisesti ja vuorovaikutteisesti. Verkossa tapahtuva luomisprosessi on jatkuvassa liikkeessä ja avoin muutoksille. Mutta pätevätkö avoimen jakamisen ilmapiiri ja yhteisöllisen luomisen lainalaisuudet minkälaiseen sisältöön tahansa: ajatuksiin, kuviin … tai musiikkiin?

Song Community on kesällä perustettu suomalainen musiikkipalvelu, joka markkinointipäällikkö Maria Jokelaisen mukaan on ”web 2.0:aa puhtaimmillaan”. Song Communityn perusajatuksena on musiikin luominen kollektiivisesti, tai oikeastaan ketjureaktion tavoin: palvelun käyttäjät voivat jatkaa toistensa aloittamia lyriikoita ja riffejä. Käyttäjien tuotoksia kuuluu myös arvostella. Arviot puolestaan ratkaisevat, miten tekeleet sijoittuvat sivuston ”The Best” ja The Crappiest” -listoilla (joista jälkimmäisen olemassaolo itsessään vihjaa, ettei luomistyöhön tarvitse välttämättä suhtautua haudanvakavasti).

Miksi palvelu ei kuitenkaan näytä ottavan tulta alleen? (Tällä hetkellä sivustolla on 123 rekisteröitynyttä käyttäjää.) Luodaanhan musiikkia kollektiivisesti myös verkon ulkopuolella, joten ainakaan siltä osin Song Communityn toimintaperiaatteen ei luulisi olevan maailmoja romuttava.

Joitain vastauksia nuivaan suhtautumiseen lienee mahdollista jäljittää Digitoday.fi:n verkkopalvelussa käydystä keskustelusta. Alla lainaukset kahden käyttäjän kommenteista:

"Minusta tällainen toimintamalli on kyllä matemaattis-taloudellis-tieteellisesti ajatellen hieno tapa tehdä hyviä biisejä, mutta kun on kyse taiteesta, tällainen ajattelu ei toimi. Tässä on nyt luultu, että miljoona ihmistä saa yhdessä kasaan loistavia biisejä, kun loistavimmat biisit maailmassa tulee yleensä yhden neron pääkopasta." (Nim. suomalainen_muusikko_).

"Hyvät biisit eivät synny huonoja biisejä muokkaamalla, vaan biisi vain joko syntyy hyväksi tai huonoksi." (Nim. biisientekemisen_perusta).

Neromyytti, käsitys musiikkiteoksen pysyvyydestä, taiteen luomisen erikoisluonne ja ammattilaisuuden vaade... Ei siis mitään uusia perusteluita sinänsä. Netissä luomistyö vain näyttäytyy erityisen paljaana, kun prosessia pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä vaihe vaiheelta. Vielä kun niitä yleisön kaipaamia etäisiä sankarikuvia olisi mahdollista rakentaa siinä sivussa.

Kuluttaja 2.0., tee-se-itse -media ja mikrojulkisuus

2008-07-23T17:08:00.011+03:00

Keski-ikäinen miesnäyttelijä Bob Harris matkustaa Japaniin antaakseen kasvonsa Suntory-viskille. ”For relaxing times, make it Suntory time”, mies lausuu kameralle kallistaessaan kämmenellään lepäävää viskilasia eri asentoihin.

Vaikka kyseinen esimerkki on lainattu Sofia Coppolan elokuvasta Lost in Translation (2003), tuo se esiin perinteisen tavan hyödyntää tunnettujen tähtien julkisuusarvoa osana tuotemainontaa ja sen kuvastoa. (Myös tämän elokuvan juonen on itse asiassa kerrottu pohjautuvan tosielämään; Sofian isän Francis Ford Coppolan tekemiin viskimainoksiin Akira Kurosawan kanssa.) Uudentyyppisistä mainonnan muodoista huolimatta (kuten verkkomainonta ja WOM), median ja yleisön viehtymys kuuluisuuksien vetovoimaan ei näytä laantumisen merkkejä. Sitä voi toki pohtia, vaikuttaako julkisuuden henkilöiden käyttö mainonnassa brändimielikuviin ja tuotetunnettuuteen yhtä voimakkaasti kuin joskus aiemmin. Luottaako sosiaalisen median ympäröimä yleisö mieluummin toisten kuluttajien kanssa käytyyn dialogiin kuin mainostajien yksisuuntaiseen viestintään?

Kuluttajien luoman sisällön ja tee-se-itse -median yleistymisen myötä julkisuutta ei enää nähdä megaluokan tähtien yksinoikeutena. Jos jo tosi-tv-sarjat ja kykyjenetsintäkilpailut tarjosivat osallistujilleen tien tähteyteen, on sosiaalinen media laajentanut julkisuuden käsitettä entisestään. Verkossa kenestä tahansa voi tulla – jos nyt ei tähti tai edes pikkujulkimo – niin mikrojulkkis (engl. microcelebrity), jonka tietty ihmisjoukko, kuten Facebook, MySpace, Flickr ja YouTube -ystävät tuntevat.

Etenkin nuorten keskuudessa oman online-indentiteetin rakentaminen ja hallinta voi olla hyvinkin tiedostettua ja suunnitelmallista. Käytöksessä, pukeutumisessa ja ulkoisessa olemuksessa huomioidaan, että esim. illanvieton aikana otetut valokuvat saattavat päätyä nettiin useiden ihmisten katseltaviksi. Kuvista tulee julkisia – ja samalla ne toimivat oman (netti-)identiteetin rakennusmateriaalina.

Omia ajatuksiaan ja tekemisiään voi julkaista myös ns. mikroblogeissa. Näistä tunnetuin on pari vuotta takaperin päivänvalonsa nähnyt Twitter, jossa käyttäjät lähettävät tekstimuotoisia, enintään 140 merkin mittaisia päivityksiä elämästään. Viestejä voi vastaanottaa mm. tekstiviesteinä, sähköposteina, RSS-syötteinä tai Twitterin omalla nettisivustolla.

Sosiaalisen median työkaluja on itse asiassa jo niin paljon, että uusimpien palveluiden, kuten FriendFeed, Swurl ja Spokeo, ajatuksena on koota eri sivustoille tehdyt päivitykset yhteen paikkaan. Myös Facebook esitteli vastikään työkalun niemeltä Facebook Connect, joka mahdollistaa ulkopuolisten nettisivustojen integroitumisen osaksi Facebookin palveluja.

Askel kohti avoimia yhteisöjä, sulautettuja profiileja ja yhtenäisempää läsnäoloa verkossa?

Nettivideot välittävät elämyksiä

2008-07-17T18:00:00.011+03:00

Videoiden katselu on sosiaalisen median aktiviteeteista suosituinta: netin aktiivikäyttäjistä lähes 83 % on katsonut videoita verkossa. Näin väittää mediatoimisto McCannin tutkimusraportti, jossa selvitetään sosiaalisen median käyttöä. Tässä tutkimuksessa netin aktiivikäyttäjäksi ymmärretään käyttäjät, jotka käyttävät nettiä vähintään joka toinen päivä. Muut tutkimuksen lähtökohdat ilmenevät raportin alkusivuilta.

Kyseisen tutkimuksen mukaan vielä syksyllä 2006 nettivideoita oli katsonut netin aktiivikäyttäjistä vain 30 prosenttia. YouTubenkin alkuajoista on toden totta kulunut vasta kolme ja puoli vuotta. Videoiden jakeluun tarkoitettujen sivustojen lisäksi videoita katsotaan (ja levitetään) nettiyhteisöissä, blogeissa ja muilla nettisivustoilla, kuten lehtien verkkopalveluissa. Tätä nykyä videoiden katselu jättää taaksensa niin blogien lukemisen kuin valokuvien jakelun netissä.

Kuluttajien luoman sisällön yleistyminen tarjoaa myös mainostajille mahdollisuuden käyttää ns. amatöörimateriaalia osana omia kampanjoitaan (tästä esimerkkinä edellisessä blogientryssä mainitsemani Leafin Frozen-kampanja). Vaihtoehtoinen toteutusmalli on, että mainostaja astuu kuvioihin vasta siinä vaiheessa, kun kuluttajan luoma sisältö on jo olemassa ja levinnyt netin välityksellä yleisön tietoisuuteen. Kuuluisimpia esimerkkejä tästä lienevät Matt Hardingin eri puolella maailmaa kuvaamat tanssivideot, joita on katsottu YouTubessa lukemattomia kertoja ja joista kahta viimeisintä on sponsoroinut purukumivalmistaja Stride.

Kuluttajien luoman sisältöjen ja mainonnan/kaupallisen hyödyntämisen suhdetta käsittelee myös Mike Musgrove kolumnissaan (Washington Post 13.7.2008), jonka otsikko on väljästi suomennettuna: ”Tuotesijoittelu luikertelee amatöörien YouTube-tallenteisiin”. Kirjoituksessa esitetään ajatus, jonka mukaan aiemmin sisäpiirivitsien täyttämä internet-kulttuuri on muuttumassa mainostajia ja sponsoreita houkuttelevaksi markkinointikanavaksi. Samaan hengenvetoon tosin painotetaan kampanjoiden arvaamattomuutta sekä pohditaan, onko YouTube-videoiden sponsoroinnilla suoranaista vaikutusta tuotteen myyntiin – vaikka videot lisäisivätkin mainostetun brändin tunnettuutta.

Joka tapauksessa nettivideoiden suosio kertoo paljonkin sosiaalisen median käytöstä, jonka ydinkäsitteitä ovat mm. kontrolli (On demand), osallistuminen, käyttäjälähtöisyys (UGC), jakaminen ja läpinäkyvyys. Mainonnan näkökulmasta sosiaalisen median hyödyntäminen merkitsee tekijyyden jakamista kuluttajan kanssa. Keskipisteessä eivät ole enää tuotteet vaan elämykset.

Tehokas viraalimainonta saa sanan leviämään

2008-06-01T15:34:00.021+03:00

Suomalaisen verkkomainonnan on syytetty laahaavan jäljessä kansainvälisestä kehityksestä. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa nettimainonnan osuus koko mediamainonnasta on ohittanut/ohittamassa tv-mainonnan. Suomalaisen verkkomainonnan ongelmana ei pidetä ainoastaan sen vähäisyyttä, vaan myös haluttomuutta riskinottoon, kuten media-alan visionääri Sami Salmenkivi kiteytti jo viime vuoden lopulla.

Banneri- ja hakusanamainonta ovat edelleen verkkomainonnan yleisimpiä muotoja Suomessa. Viimeaikaisten mainoskampanjoiden perusteella voisi kuitenkin otaksua, että suomalaiset yritykset ja mainostalot suhtautuvat netin potentiaalin markkinointikanavana yhä vakavammin. Ennen kaikkea mainostamisessa on havaittavissa uusia luovia ratkaisuja ja riskinottoa.

Viraalimainonnassa keskeistä on kuluttajan tuottama sisältö ja aktiivinen osallistuminen. Yrityksen kannalta tärkeää on kohderyhmän tunteminen, jotta kampanjasta rakentuisi paitsi tehokas myös uskottava. Sana ei leviä ilman hyvää syytä.

Alla muutama esimerkki kotimaisista viraalikampanjoista:

Jääkiekon MM-kisojen aikaan ihmetytti Karjalan Pete finaaliin -kampanja, jossa seurattiin ”suomalaisen lätkäfanin” taivalta kohti Kanadassa järjestettyjen kisojen finaalia. Kampanja syntyi mainostoimisto W. Steinmannin, Hartwallin ja Radio Rockin yhteistyönä. Peten kisareissun käänteitä pystyi tarkkailemaan Peten omasta blogista, jonka sisältönä toimivat tekstin ohella valokuvat ja linkit videoihin YouTubessa.

Toinen esimerkki on Valion Play Vadelmasuklaa -juoman lanseeraus, jossa jujuna oli rap-artisti Stig-Doggin musiikkivideon levittäminen YouTubessa. Vasta siinä vaiheessa kun videon katselukerrat huitelivat sadassatuhannessa, tehtiin yleisölle selväksi videon yhteys Valion Play-juomaan. Kampanjan toteuttajana toimi mainostoimisto Skandaali Leo Burnett Oy.

Myös Leaf luottaa uuden Frozn-purkkansa lanseerauksessa netin voimaan. Mainostoimisto Taivaan suunnittelema kampanja kostuu kampanjasivustosta, tv- ja elokuvamainoksista ja tv-sarjasta (The Voice tv:llä). Pääideana on, että kävijät lähettävät kampanjasivustolle omia videoviestejä, joista osa näytetään tv:ssä.

Viimeisenä esimerkkinä mainittakoon vastikään palkittu Tjäreborgin kampanja, jossa yrityksen asiakasrekisteriin kuuluville perheellisille lähetettiin sähköpostitse kutsu lomamatkan arvontaan. Voittamisen todennäköisyys kasvoi, kun viestin lähetti eteenpäin. Kampanjan suunnittelusta vastasivat Rocky Advertising Oy, Toinen Helsinki ja Korkeapaine Oy.

Leafin kampanjan tuloksia täytyy vielä odottaa, mutta ainakin kolme muuta mainittua projektia ovat osoittautuneet onnistuneiksi. Muihin mainosmuotoihin nähden viraalikampanjoiden kustannukset pysyvät usein alhaisina, kun viesti välittyy kuluttajalta toiselle kuin itsestään. Tuotteen tunnettuuden lisäämisen ohella kekseliäs viraalikampaja voi toimia yrityksen brändin raikastajana, kuten Karjalan tapauksessa näyttää käyneen. Ainakin vielä viraalimainonta edustaa mahdollisuutta erottautua, uudistautua ja yllättää. Seuraavaa kiinnostavaa kampanjaa odotellessa...

Musiikin kuuntelu ja valinnan vapaus

2008-05-27T18:29:00.002+03:00

Muutama viikko takaperin suuntasin huhtikuussa Kampissa ovensa avanneeseen Levykauppa Äx:ään kuuntelemaan The Five Corners Quintetin keikkaa. Kaupan tiloihin pakkautunut yleisö vaikutti nauttivansa neljän kappaleen mittaisesta minikeikasta, bändi kehotti ostamaan levy(j)ään ja levykauppias oli mitä ilmeisemmin tyytyväinen, kun osa yleisöstä jäi vielä keikan jälkeen selaamaan kaupan levyvalikoimaa. Kaikkia osapuolia palkitseva tilaisuus siis.

The Five Corners Quintetin esiintyminen oli osa Levykauppa Äx:n avajaisviikkoja, joiden aikana levykaupan tiloissa on voitu todistaa erinäisten suomalaisartistien live-esityksiä. Live-keikkojen ja laajan levyvalikoiman lisäksi kauppa palvelee asiakkaitaan myymällä bändipaitoja. Käsin kosketeltavia fyysisiä tuotteita, live-musiikkia ja aitoja kohtaamisia. Edustavatko musiikin erikoismyymälät vastaiskua musiikin verkkokaupoille ja nettilataamiselle?

Toukokuun Imagessa (4/2008) oli Lauri Sihvosen kirjoittama kiinnostava artikkeli musiikin kuluttamisen eri muodoista. Tai lähinnä siitä, miksi osa kuluttajista yhä edelleen ostaa musiikkinsa fyysiseen muotoon tallennettuina ja kuuntelee levynsä alusta loppuun yksittäisten kappaleiden sijaan. Toki koko musiikkiala on joutunut sopeutumaan netin yleistymiseen musiikin jakelukanavana, mutta uusien kuluttamismahdollisuuksien syntyminen ei automaattisesti tarkoita, että vanhat tottumukset hylättäisiin kerralla uusien tuulien tieltä.

Usein musiikin lataamista netistä kuulee perusteltavan sillä, että netin välityksellä on helppoa ja nopeaa tutustua itselle tuntemattomiin julkaisuihin. Mikäli kappaleet miellyttävät, voi tuotokset ostaa myös levymuodossa. Se että on mahdollisuus valita, merkitsee samalla, että se mitä valitset, kertoo sinusta jotakin. Päätöksestä muodostuu tapa rakentaa identiteettiä - ilmaista, minkälainen kuluttaja itse kukin on. Muuan Jori Hulkkosen toteamus samaisessa Imagen artikkelissa tiivistää osuvasti musiikin nykykuluttajan aseman lukuisten vaihtoehtojen ja medioiden ristiaallokossa:

”Ostan vinyylejä, cd:itä ja digimuodossa iTunesista. Jotkut levyt omistan kaikissa muodoissa. Uutta musiikkia etsin levykauppojen lisäksi MySpacesta, blogeista ja iTunesista.”

Varmastikin myös yleisön joukkoon, joka oli saapunut Levykauppa Äx:n taannoiselle keikalle, mahtui monenlaisia musiikin kuluttamistapojen edustajia. Ainakin itsestäni oli kuitenkin piristävää kerääntyä jakamaan keikkaelämys toisten musiikin harrastajien kanssa. Levykaupalta kun voi aina halutessaan palata takaisin netin ääreen tekemään uusia musiikkiaiheisia hakuja ja hankintoja.

Insane or amazing?

2008-04-27T14:11:00.006+03:00

Mistä se kuuluisa ”wow factor” on tehty? Mikä tekee kokemuksesta elämyksen, jonka muistaa vuosien päähän? Millainen toiminta on poikkeuksellisen luovaa ja erikoista, muttei kuitenkaan venytä hyvän maun ja eettisyyden rajoja liian pitkälle?

”Rohkeaa ja omaperäistä”, kuvailee American Idol -tuomari Randy Jackson Michael Jacksonin klassikko ”Billie Jeanista” tehtyä cover-versiota. Esitys riitti vakuuttamaan tuomarit kilpailija James Cookin lahjakkuudesta ja musiikillisesta nokkeluudesta siitäkin huolimatta, että cover-veto jäljitteli vahvasti Chris Cornellin versiota samaisesta kappaleesta. Käytännössä Cookin rohkeus oli siinä, että hän uskalsi ottaa saman riskin, jonka Cornell oli jo ottanut aiemmin.

Luovuus on suhteellista. Välillä taiteen nimissä syntyneet ideat menevät omaperäisyydessään kuitenkin jo niin äärimmäisyyksiin, että on pakko kysyä, miten joku voi ylipäänsä keksiä ”mitään sellaista”. Toisinaan ihmetys on aitoa ihastusta, joskus taas äärimmäisyys voi johtaa suureen mediakohuun. Yhdysvalloista kantautunut tuore tapaus taideopiskelijan luoman aborttiteoksen omakohtaisuudesta siirsi huomion itse teoksesta taiteilijan eettisyyden kyseenalaistamiseen – siihen asti, kunnes teoksen syntyhistoria paljastui fiktioksi. Teos pysyi kaiken aikaa samana, sillä aikaa kun sen taustatarina eli omaa elämäänsä huhuineen ja syytöksineen. Ilman fiktiivistä kertomusta teoksen huomioarvo olisi eittämättä ollut pienempi ja teos vähemmän puhutteleva. Tapaus saa kuitenkin miettimään, edellyttääkö yleisön kohauttaminen nykyään viimeisen päälle harkittuja juonia ja peitetarinoita. Missä on se kaikki, joka vain yksinkertaisesti säväyttää ja pysähdyttää?

Nokkeluus voi myös helposti muuttua noloudeksi, jos suunnitelmat eivät mene niin sanotusti aivan putkeen. Paineet olla yhtäaikaisesti luova ja tehokas yhdistettynä nettiympäristön luomiin mahdollisuuksiin ovat taustalla tapauksessa, jossa helsinkiläinen mainostoimisto jäi kiinni piilomarkkinoinnista verkossa. Ideatasolla kenties kutkuttavan nokkelaa, mutta seuraavassa hetkessä teeskenneltyä ja lyhytnäköistä. Soluttautujan valeasu petti ja matka katkesi lyhyeen.

Tuntuu, että eskapismi on tehty nykyään todella vaikeaksi. Missä välissä uppoutua ja unohtaa, jos täytyy jatkuvasti seistä valmiusasennossa, varmistaa selusta ja leikkiä salapoliisia? Jos annan mieleni ja sydämeni hetkeksi pois, saanko ne ehjinä takaisin?

Nettimaailma - vakava yhteisö vai viihdyttävä pakopaikka?

2008-04-04T18:23:00.015+03:00

Mainostoimisto Hasan & Partnersin Kiinteistömaailmalle tekemä mainos sai uuden elämän, kun mainoksen tekovaiheista koottu making of -materiaali päätyi YouTubeen nimikkeellä ”Making of Bunny Ads”. Tähän mennessä kyseisen videopätkän on katsonut jo päälle 200 000 YouTube-käyttäjää. Sen lisäksi, että Kiinteistömaailma sai videomateriaalin ansiosta osakseen ilmaista lisähuomiota (jota tuskin kuitenkaan voi suunnitella vastaisuudessa etukäteen), kuvastaa tapaus netin puskaradion tehokkuutta ja potentiaalia tiedonvälitys- ja markkinointikanavana.

YouTubessa julkaistu vaihtoehtoinen materiaali kiinnittää mainoksen tarinaan yllättävän sivujuonen ja laajentaa näin mainoksen herättämien mielikuvien kirjoa. Kyseinen making of -pätkä tarjoaa toki myös mainoksen ideoinnista vastanneelle mainostoimistolle tilaisuuden nostaa omaa profiiliaan. (Tähän väliin joku musiikintutkija voisi verrata media- ja mainosalan osaajien profiilin nostatusta musiikkituottajan kasvaneeseen julkisuusarvoon ja tähtistatukseen.)

Mediat keskustelevat keskenään ja lainaavat toisiaan yhä tiiviimmin. Aina eri medioiden edustajien näkemykset eivät kuitenkaan mene yksi yhteen, kuten Helsingin Sanomien taannoinen (15.3.2008) suomalaisista blogeista kertova artikkeli ja sen saama kriittinen vastaanotto osoitti. Blogosfäärin edustajakunta kun ei ollut valmis allekirjoittamaan toimittajan väitettä, jonka mukaan ”Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja”.

Artikkelin saamasta kritiikistä huolimatta kyseinen tapaus todistaa, että netissä julkaistava materiaali ei ole merkitykseltään yhdentekevää, vaan sen pohjalta luodaan uutta sisältöä myös muissa medioissa. Yhtä lailla tapaus osoittaa, että juuri netin ansioista yksittäiset ihmiset pystyvät yhä aktiivisemmin ottamaan osaa keskusteluun ja jakamaan mediassa kiertäviä viestejä eteenpäin, nähdään blogit ja muut vastaavat ilmiöt kuinka viihteellisinä tai vakavina tahansa.

Roolit, rajat ja julkinen elämä

2008-03-11T17:30:00.005+02:00

Julkisuus nähdään usein yksityisyyden vastakohtana. Vastakohta-ajattelu sisältää oletuksen, että on mahdollista vetää raja julkisuuden ja muun elämän välille. Mutta voiko julkisuuden henkilö oikeastaan olla samanaikaisesti yksityishenkilö – ikään kuin olisi kaksi erillistä roolia, joiden alaisuudessa henkilö voisi kulloinkin päättää toimivansa?

Tulkinnan kannalta ei ole merkitystä, missä roolissa julkisuuden henkilö itse kokee tekohetkellä toimivansa, mikäli tieto toiminnasta päätyy suuren yleisön tietoisuuteen. Kuva, jonka lukija / kuulija / katsoja henkilöstä muodostaa, perustuu kuitenkin aina mediassa esitettyyn informaatioon. Media taas ei uutisoinnissaan erittele julkisuuden henkilöiden työ- ja yksityisminiä toisistaan, vaan vastaanottajan päässä mediasisällöt sekoittuvat sopuisasti toisiinsa. Tiedon levittyä julkisuuden henkilö voi ainoastaan toivoa, että ”ihmiset osaavat panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin” – kuten Ilkka Kanervan kerrotaan muotoilleen.

Tuoreen Ike-jupakan perusteella voidaan todeta, että ainakin poliitikoilta odotetaan tiettyä harkintakykyä sekä virka-aikana että sen ulkopuolella. Harkintakyvyn pettäessä poliitikon uskottavuus joutuu koetukselle – oli harkitsematon toiminta tapahtunut sitten virka- tai vapaa-aikana. Mobiiliteknologian aikakaudella julkisuuden henkilöiden portti yksityisyyteen on kaventunut entisestään, kun kuka tahansa voi dokumentoida todistusaineistoa omalla kännykkäkamerallaan. Yhtä lailla ne Iken tekstiviestit tallentuvat kännykän muistiin eteenpäin leviteltäviksi - ja julkisiksi tultuaan myös ulkoministerimme imagon rakennusaineiksi.

Juontajien brändätyt persoonat

2008-02-25T12:33:00.007+02:00

Turun Sanomat (24.2.) raportoi Turun yliopistossa järjestetystä Juontajuus eilen – tänään -seminaarista, jossa pohdittiin juontajien roolia ja siinä tapahtuneita muutoksia. Neutraalin asiajuontamisen sijaan tv- ja radiojuontajista on tullut julkisuusarvosta nauttivia ohjelmien keulakuvia. Henkilökeskeisessä mediakulttuurissa huomio on siirtynyt asiasisällön painottamisesta voimakkaiden mediapersoonien ihannoimiseen. Suosikkijuontajien hahmoista on muodostunut tavaramerkkejä, joiden kautta ohjelmia markkinoidaan.

Juontajien julkisuusarvo tulee osuvasti esiin vilkaisemalla maaliskuussa käynnistyvän Tanssii Tähtien Kanssa -ohjelman tanssiparilistaa, jossa juontajakaksikko Joonas Hytönen ja Vappu Pimiä pyörähtelevät parketilla perinteisten kuuluisuuksien, kuten poliitikkojen, laulajien, näyttelijöiden ja urheilijoiden rinnalla. Kuten ohjelman nimestä käy ilmi, kyseisiä juontajia pidetään riittävän tunnettuina ja valovoimaisina, että heidät mielletään tähdiksi. Ohjelma antaa myös tanssin ammattilaisille mahdollisuuden kasvattaa mainettaan - ja avata yhden tien lisää kuuluisuuteen.

Juontajatähteyden valossa vaikuttaa siltä, että julkisuuden viitta ylettyy yhä useamman henkilön harteille. Juontajien julkisuusarvon leviämisestä kertovat niin ikään tv-chatit, joiden juontaja voi periaatteessa olla kuka tahansa. Toisesta näkökulmasta tv-chatit tosiaankin osoittavat, ettei tv-kasvoksi pääsy niinkään edellytä journalistista ammattitaitoa, vaan jatkuvaa puhetulvaa ja katseenkestävää ulkonäköä. Ilman sisällöllistä panosta tosin lienee myös sen oman persoonan brändäys huomattavasti haastavampaa.

Eurodancen comeback – vanhan toistoa retroilun hengessä?

2008-02-17T19:34:00.005+02:00

Luovuuteen ja taiteeseen on totuttu yhdistämään ihanne uusiutumisesta. Ilman pyrkimystä uusiutua taiteen nähdään usein toistavan vanhaa ja kertaavan jo nähtyä ja koettua.

Kun ajatellaan yksittäisen taiteilijan uraa, niin oman tyylin vakiintuminen vaatii tietyssä määrin myös vanhan toistamista. Taiteilija poimii aiemmista töistään tiettyjä yksityiskohtia ja tekemisen tapoja, jotta tunnistettava kädenjälki pääsee syntymään. Näyttäytyäkseen innovatiivisena taiteilijan tulee kuitenkin samalla tuoda töissään esiin uusia ideoita ja omaperäisyyttä. On muututtava muuttuvan maailman mukana. Esimerkiksi sisustamisessa retrotyyli on yksi trendi muiden joukossa, mutta missä oikeastaan kulkee camp-henkisyyden tavoittelun ja turruttavan toiston raja.

Yksi alkuvuoden vilkkaimmista keskustelunaiheista populaarikulttuurin kentällä on ollut ns. ysäribändien comebackit. Uutta tulemistaan valmistelevat mm. Movetron, XL5, Waldo ja Aikakone. Myös ulkomaiset 90-luvun eurodance-artistit, kuten Basic Element, E-type, Ace of Base ja Aqua ovat julkaisemassa tai jo julkaisseet uutta materiaalia.

Suomen euroviisukarsintoihin osallistuneet Movetronin jäsenet vakuuttivat yhtyeen esittelyvideossa katsojille, että luvassa on vanhaa tuttua Movetronia, sillä uudet kappaleet noudattavat hyväksi havaittua menestysreseptiä. Yleisölle suodaan näin mahdollisuus matkata ajassa taaksepäin nuoruusvuosien muistoihin ja fiilistellä, miltä ne 90-luvun soundit kuulostavat tässä ajassa. Mutta olisiko kuulija saanut muistonsa heräämään pelkästään laittamalla alkuperäisen Movetron-levytyksen cd-soittimeensa, jos kerran musiikki on säilynyt samana ja ainoastaan ajallinen konteksti on siirtynyt vuosikymmenen eteenpäin? Vai onko comebackien funktio nimenomaan saada aikaan yhteisöllisiä (jo kertaalleen koettuja) elämyksiä? Ainakaan uusiutumisen ihanteen varaan kyseiset ilmiöt eivät näytä paljon perustavan.

Musiikki ja muistojen juuret

2008-02-11T11:45:00.003+02:00

Samuli Knuuti kirjoittaa tuoreimmassa Imagessa (1/2008) englantilaisartisti Burialista, joka on vienyt elektroniselle musiikille tyypillisen kasvottomuuden ihannoinnin harvinaisen pitkälle. Burial on julkaissut musiikkia kahden albumin verran – ja siihen yleisön tietämys artistista sitten jääkin. Ei tarinaa, identiteettiä tai kasvoja tulkinnan taustaksi ja tueksi. Knuuti tunnelmoi: ”Eikä Burial haluakaan jättää mielikuvia. Sen kappaleiden muistaminen levyn lakattua on kuin yrittäisi vihellellä viime perjantain klubi-iltaa”.

Bob Dylanin tai Jorma Kääriäisen tapaan emme varmaankaan tule näkemään Burialista musiikkidokumenttia, jossa käydään läpi artistin uran eri vaiheita ja etsitään yhtymäkohtia musiikin ja tekijänsä välillä. Dokumentti on nostalgiatrippi, joka palauttaa katsojan mieliin muistoja koetuista ja jaetuista hetkistä, tietyssä ajassa ja paikassa. Dokumenteissa seurataan muutosta, kehitystä ja vanhenemista. Muuttuvia tapoja tehdä musiikkia ja harmaantuvia hiuksia. Ajan kulkua ja ajanjaksojen historiaa. Dokumentoidaan ja monumentoidaan. Tavoitellaan jotain pysyvää ja katsotaan kaiholla taaksepäin. Halutaan säilyttää muistot ja elää ne yhä uudelleen.

Burial ei tarjoa tarttumapintaa muistoille, mielikuville tai tulkinnoille. Ei puun haaroja, joihin ripustaa kokemuksia. Se on olemassa sen soivan hetken ilman odotuksia tulevasta tai taakkaa menneestä. Se leijailee irtonaisena kuin yksinäinen lumme lammen pinnassa.

Irrallisuuden tunnetta tuskin voisi toisaalta syntyä, jos artistin ympärille rakennettua tähtikulttimallia ei olisi. Vastakohta on aina vastakohta jollekin.

Johtopäätös: ei Burialia ilman Jorma Kääriäistä?

Musamaidot ja HeVi-mehut - musiikkiaiheisen mainonnan helmet?

2008-02-01T12:49:00.002+02:00

Onko populaarimusiikki, tuo aikoinaan nuorison rappeutumisen uhkatekijänä pidetty yhdentekevä jumputus, nyt virallisesti hyväksytty marginaalin kätköistä osaksi valtakulttuuria? Vai mitä tulisi päätellä Valion Musamaidot välittää -kampanjasta, joka esittelee joukon suomalaisartisteja niinkin arkisen objektin kuin maitotölkin kyljessä? Kampanjan ansiosta meillä jokaisella on nyt mahdollisuus ruokapöydän ääressä syventyä lukemaan, miten artistit välittävät läheisistään – ja luontevasti asiaan liittyen – minkälainen heidän suhteensa on maitoon. Onhan tämä mysteeri vaivannut itse kutakin jo pidemmän aikaa.

Valio on hyödyntänyt musiikkiaihetta myös HeVi shot -juomabrändinsä rakentamisessa. Ottaen huomioon, että Lordin Euroviisu-voitosta ja sen synnyttämän hevibuumin alkuajoista on aikaa jo lähes pari vuotta, eivät mainosten sloganit tunnu varsinaisesti tuoreilta. Vai saavatko toteamat ”HeVillä on myönteinen vaikutus nuorisoon” tai ” HeVi sopii nykyään myös vanhemmalle väelle” lukijan mahdollisesti hykertelemään oivallettuaan lauseiden moniselitteisyyden tai päättelemään loogisesti, että kyllä sen hevin täytyy toden totta olla koko kansan musiikkia, kun kerran tuhdit täysmehutkin sopivat kaiken kansan nautittavaksi?

Melko varman päälle ja ympäripyöreästi musiikkialan ilmiöitä näytetään yhä käytettävän mainonnassa – ikään kuin uskallettaisiin kytkeä mainostettava tuote vain ja ainoastaan niihin selkeimpiin trendeihin tai tunnetuimpiin artisteihin. Tai kenties mainostajilta yksinkertaisesti puuttuu laajempi tietämys eri musiikin lajeista, artisteista ja niihin liitettävistä mielikuvista, jotta musiikin ja mainonnan kytkökset ulottuisivat pintaa syvemmälle.

Seniorikuorolaisten cover-versiot

2008-01-29T11:56:00.002+02:00

Musiikkiaiheisten tosi-tv-sarjojen joukko on saanut riveihinsä omintakeisen tulokkaan nimeltä K-70. Kyseessä on MTV3:n ohjelma, jossa seurataan yli 70-vuotiaiden vanhusten edesottamuksia rockmusiikin esittäjinä.

Tosi-tv-ohjelmille tyypilliseen tapaan K-70 vie pääosaan valitut kuorolaiset uusien haasteiden eteen. Tässä tapauksessa uutuuden jännite syntyy seniorikansalaisten ja nuorempien sukupolvien musiikillisten mieltymysten välille. Toisaalta musiikki on juuri se elementti, joka ohjelmassa tekee yhteisen sävelen löytymisen mahdolliseksi: kuorolaiset ovat kaikki kiinnostuneita musiikista ja nauttivat laulamisesta – ainoastaan ohjelmisto on tällä kertaa erilaista. Tosin ne vanhukset, joita ajatus rockmusiikin esittämisestä ei innostanut, jätettiin rauhassa jatkamaan omia kuoroharjoituksiaan ja jauhamaan rockin epäkypsyydestä ja alkeellisuudesta.

Pohtiessaan ikäihmisten roolia nykykulttuurissamme Matti Rämö toteaakin Ylioppilaslehden (25.1.) pääkirjoituksessa, että väestön vanhenemisesta huolimatta ”harmaus pääsee tv:ssä näkyvästi esiin vain nuorekkuudella meikattuna”. Myös K-70-sarjan kuorolaisiksi kelpasivat vain ne ennakkoluulottomat ja nuorekkaat tapaukset, joiden odotetaan rikkovan vanhuuden yleisiä stereotypioita.

Musiikilliselta kantilta tarkasteltuna vanhukset tarjoavat laulettuihin teksteihin ikäihmisen näkökulman, joka saa kenties myös kuulijan tulkitsemaan kappaleita uudessa valossa.

Etäällä kuolemasta

2008-01-25T08:16:00.002+02:00

Uutistoimisto Associated Pressin julkaisemassa nettivideossa kuvataan alkuviikosta menehtyneen näyttelijä Heath Ledgerin asuintalon edustalle kerääntynyttä surevaa ihmisjoukkoa. Yksi paikalle saapuneista faneista kertoo näyttelijän olleen elokuvarooleissaan niin energinen, täynnä elämää ja aito, että hänen kuolemaansa on vaikea käsittää todeksi.

Ledgerin yllättävää poismenoa on verrattu vuonna 1993 niin ikään nuorena menehtyneen lahjakkaan näyttelijän River Phoenixin kuolemaan. Vaikka tapaukset muistuttavat toisiaan, liikkuu Ledgerin kuoleman uutisointi – omien muistikuvieni mukaan – aivan eri suuruusluokassa viidentoista vuoden takaisiin tapahtumiin verrattuna. Tuolloin, tavallisen suomalaisnuoren näkökulmasta, vain muutamat lehdet uutisoivat asiasta lyhyesti, kun taas Ledgerin tapauksessa netti on parissa päivässä täyttynyt näyttelijän elämän vaiheista ja viimeisistä hetkistä kertovista yksityiskohtaisista tarinoista ja spekulaatioista.

Ledgerin poismenon ympärillä vellovan julkisuuden määrää vasten näyttäytyy kohu, jonka Yleisradion kaavailema kuolema-aiheinen ohjelma on nostattanut, oikeastaan melko yllättävältä. Minkä vuoksi ohjelman tekeminen tavallisten kuolevien ihmisten elämästä aiheuttaa paheksuntaa, kun samaan aikaan media ottaa kaiken mahdollisen irti julkisuuden henkilöiden tragedioista? Kenties tavallisten ihmisten viimeisten hetkien seuraaminen toisi kuoleman lähemmäksi katsojaa saaden sen tuntumaan todellisemmalta, kun taas tunnettujen henkilöiden elämää ja sen päättymistä on mahdollista seurata turvallisen välimatkan päästä. Voisiko kuolemaa käsittelevässä ohjelmassa todella piillä vaara, että se saisi katsojan ymmärtämään elämän rajallisuuden?

Läpinäkyvä menestysresepti

2008-01-21T17:34:00.003+02:00

Viikko sitten esitettiin Subin Not Born To Rock -sarjan viimeinen jakso. Ohjelman ideana oli seurata neljän klassisen musiikin ammattilaisen tietä ”uskottavaksi ja rehelliseksi rockbändiksi”, kuten sarjan esittelyssä todettiin. Ohjelmassa ei niinkään tarkasteltu musiikkiperinteiden välisiä eroja, vaan esiteltiin jakso jaksolta, minkälaisia ominaisuuksia ja valmiuksia menestyvältä rockbändiltä vaaditaan – teoriassa. Käytännössä täydellisen rockbändin menestysresepti ei osoittautunut kovin toimivaksi.

Sony BMG:n tuotantopäällikkö Pete Eklund totesi yhtyeen musiikkivideon nähtyään tapauksen kuvaavan osuvasti, miten vaikeaa yhtyeen rakentaminen on, jos lähdetään liikkeelle keksitystä konseptista, johon yritetään löytää sopivat hahmot. Eklundin mukaan ”isot jutut” (ne rehelliset rockbändit?) nimittäin vain löydetään sattumoisin jostakin. Videon tunnelmaa Eklund kuvasi päälle liimatuksi perustellen, ettei toiminta lähde esiintyjistä itsestään, vaan on ulkopuolelta johdettua.

Tulisiko meidän ohjelman perusteella päätellä, että aidolta näyttäytyvä taiteilijaidentiteetti pitää sisällään synnynnäisiä ominaisuuksia ja sisäistä paloa, joiden keinotekoinen rakentaminen on mahdotonta? Miten sitten Idolsin ja muiden tosi-tv-formaattien tuottamat tähdet sopivat tähän yhtälöön? Myös näissä ohjelmissa katsojat pääsevät seuraamaan tuntemattomien artistin alkujen valmistautumista ja valmennusta kohti esiintymislavoja. Johtaako prosessin julkisuus ja läpinäkyvyys automaattisesti vähemmän uskottavan imagon syntymiseen? Vai onko kyse enemmänkin tähdeksi tulemisen nopeasta tahdista ja liian valmiina annetuista – ja helposti ansaituista – menestyksen avaimista?

Mystisyyden kaipuu

2008-01-18T15:29:00.003+02:00

Mihin julkisuuden henkilöiden kiinnostavuus perustuu? Siihenkö, että oletamme heidän olevan erityisen lahjakkaita, osaavia, älykkäitä tai kauniita – joka tapauksessa jollain tapaa erilaisia kuin me tavalliset kadun tallaajat? Siis pohjimmiltaan erilaisia. Kun kuuluisuuden kaurahiutale-ostosreissu ikuistetaan kännykkäkameralla ja julkaistaan lehtien sivuilla (kuten Linda Lampenius viime päivien haastatteluissa on lukijoita sivistänyt), niin me tavalliset ihmiset pääsemme hämmästelemään parrasvaloissa paistattelemisen ja kauppareissujen välistä ristiriitaa. Arkipäiväisistä sankariteoista huolimatta tähtien elämän uskotaan olevan jollain tapaa poikkeuksellista, mikä on omiaan ruokkimaan mielikuvaa kuuluisuuksien mystisyydestä ja erityisyydestä.

Mystisyyden katoamisen uhka on noussut puheenaiheeksi myös populaarimusiikin kentällä. Artistien laajan medianäkyvyyden seurauksena fanit pystyvät yhä tarkemmin seuraamaan idoleitaan. Mystiikan näkökulmasta imagokysymyksiä on pohtinut mm. Mokoman solisti Marko Annala (Soundi 11/07). Erääksi etäisen taiteilijakuvan romuttajaksi Annala mainitsee artistien kotisivut, joilla myös Mokoman jäsenet vastaavat ahkerasti fanien lähettämiin kysymyksiin. Vaikka kotisivut toimivat (promotoinnin ohella) mainiona tiedonlähteinä ja ajatusten vaihdon kanavina, Annala tiedostaa, että vastatessaan kysymyksiin artisti paljastaa paljon myös itsestään ja elämästään.

Onko sillä, että voimme mielessämme nähdä artistin istuvan toimistopöydän ääressä (tai siis tietenkin räkäisessä keikkabussissa tai savuisessa treenikämpässä) miettimässä nasevia vastauksia haittaa taiteilijan uskottavuuden kannalta? Vai edustaako mystisyyden jalustalta laskeutunut käytännönläheinen ja monitaitoinen artisti tämän päivän taiteilijuutta? Toki artistit voivat kotisivujen muissa osioissa painottaa musiikillista osaamistaan ja erityisyyttään mm. studiopäiväkirjojen ja keikkakuvien muodossa.

Artistin liiallisesta rentoudesta ja itseironiasta (ja tavallisuudesta?) huomautteli taannoin myös Helsingin Sanomien (2.1.) Jussi Ahlroth arvioidessaan Anette Olzonin sopeutumista Nightwishin solistin rooliin. Kun Ahlroth viittaa (vastakohtana ”oopperatähtimäisen etäiseen Tarja Turuseen”) Anetesta tulleen yksi bändin jätkistä, niin voimmeko nähdä kirjoittajan pelkäävän, että seuraavaksi Anetesta tulisi yksi meistä – liiankin tavallinen ja läheinen perus-pirkko, joka ei tarjoa aineksia mystisen tähtikuvan rakentamiselle.

Imagonvartijat

2008-01-17T18:23:00.003+02:00

Viime sunnuntain (13.1.) Helsingin Sanomissa Tanja Saarelaa tituleerattiin taitavaksi ja laskelmoivaksi mediapoliitikoksi, joka hallitsee julkisuuden. Kyseisessä haastattelussa julkisuuden hallinnan tärkeimmäksi työkaluksi miellettiin selkeä rajanveto poliitikon julkisen työn ja yksityisasioiden välillä. Jokaisen julkisuuden henkilön voikin ajatella kykenevän säätelemään omia sanomisiaan, mutta millä keinoin kontrolloida median luomia mielikuvarakennelmia tai liikkeelle lähetettyjä perättömiä tarinoita.

Tavallisen bloggaajan näkökulmasta julkisuuden (ja julkaisemisen) hallinta kuulostaa helpolta: aluksi kirjoittajan tulee päättää, missä määrin hän käsittelee blogissaan henkilökohtaista elämäänsä, minkä jälkeen tulisi malttaa pysyä sovituissa rajoissa. Monet netissä kirjoittavat tuntuvat kuitenkin olevan huolissaan omasta nettipersoonastaan haluten painottaa, että kyseessä on todellakin vain kärjistetty ja suppea netti-identiteettini – todellisuudessa kun elämäni on huomattavasti rikkaampaa ja monimutkaisempaa.

Myös jokainen Facebookin käyttäjä joutuu tekemään päätöksiä liittyen yksityisen ja julkisen rajanvetoon. Kenen haluan tietävän itsestäni mitäkin puolia vai toivonko, että kuka tahansa näkisi Facebook-elämäni ja -minäni kokonaisuudessaan? Harvat käyttäjät kai pitävät profiilejaan varsinaisesti omien imagojensa rakennusvälineinä, mutta toisaalta Facebook ja muut nettiyhteisöt ovat saaneet tavalliset ihmiset pohtimaan julkisuuteen liittyviä kysymyksiä, jotka aikoinaan jätettiin ainoastaan elokuvatähtien ja muiden suuren luokan kuuluisuuksien harteille. Vastaavanlaisesta mediakysymysten arkipäiväistymisestä näyttää kertovan myös vastikään julkaistu Suomen Akatemian tutkimus, jonka mukaan yli 60-vuotiaista 62 prosenttia uskoi medialla olevan liikaa valtaa, kun taas alle 25-vuotiaista väitteen allekirjoitti ainoastaan 36 prosenttia.

Lopuksi tuoreena bloggaajana sanottakoon, että itsestäni tuntuu, että elämäni on juuri tällä hetkellä huomattavasti yksiselitteisempää, mitä kirjoitukseni kenties antaa ymmärtää.

Äänenavaus

2008-01-17T18:18:00.002+02:00

Olen työkseni ja huvikseni media- ja musiikkialan ilmöitä tarkasteleva tutkija. Alun perin avasin blogin jatkaakseni Mediated Music Makers -väitöskirjani (2007) teemaa, jossa tarkasteluni keskittyi populaarimusiikkiartistien imagoiden rakentumiseen mediassa. Tutkimuksessa käsittelin kysymyksiä tähteydestä, median roolista, musiikillisesta luovuudesta, autenttisuudesta, imagojen genrekohtaisuudesta ja arvottamisesta. Julkaisun elektroninen versio on luettavissa Helsingin yliopiston E-thesis palvelussa:

https://oa.doria.fi/handle/10024/13168

Mediapersoona-blogissa seuraan ajankohtaisia musiikki-, mainos- ja mediakenttään liittyviä ilmiöitä. Erityisesti itseäni kiinnostavat tällä hetkellä mm. musiikkiteollisuuden murros, verkkopalvelut, innovatiivinen markkinointiviestintä ja sosiaalinen media.